Tässä vähään synnytyskertomusta... Nyt kun on kerrankin aikaa vähän kirjoitella...

Eli 5.5. klo 8.30 oli aamusta sovittu lääkärinaika, että mietitään sitten sitä käynnistystapaa... Oltiin siinä ensin käyrällä parikymmentä minuuttia, ja ihme kyllä sain käyrälle jo aamusta pari supistusta aikaiseksi, mutta ne oli edelleen aika vaatimattoman tuntuisia.

Koska tilanne edelleen oli epäkypsä (kaulaa jäljellä ja kohdunsuu kiinni), mutta en suostunut kuitenkaan enää menemään kotiin jännäilemään, päädyttiin Cytotec-käynnistykseen.

Klo 11 aikaan sain Cytotecin kohdunsuulle ja jäin sinne osastolle odottelemaan. Tuntui että tilanne ei etene mihinkään ja vähän jo pelotti että niinkö tästä tulee monen päivän projekti... No, luvattiin, että seuraavaa mahdollista Cytotecin tarvetta katotaan neljän tunnin päästä, joten jonkun verran ennen kolmea mentiin käyrälle. Käyrälle piirtyi edelleenkin joitain vaatimattomia supistuksia, mutta olin sentään sitten jo sormelle auki... Koska pikkuisen syke oli vähän liian tasainen, mutta edistystä oli jo vähän tapahtunut, niin lähettivät synnytyssaliin kalvojen puhkaisuun.

Kalvot puhkaistiin vähän kolmen jälkeen ja siitä alkoi sitten ne supistukset voimistumaan. Heti siis alkoi supistukset olemaan ihan kivuliaita. Sain kuuman kaurapussin että se auttais supistuksiin, mutta jotenkin se kuuma teki silti pahaa. Sitten sain kylmäkaulimen, mutta se ei tuntunut tarpeeksi kylmältä joten koitin olla vaan keinutuolissa ja jutella miehen kanssa mukavia. Viiden jälkeen alkoi tekee aika pahaa supistusten kanssa ja pyysin ilokaasua. No, ei siitä kyllä oikeastaan iloa ollu, mutta sainpahan muuta ajateltavaa supistuksien kestämiseksi...  

Kun kello oli seitsemän maissa, alkoi supistukset olee sellaisia että joka supistuksella tuli kyyneleet silmiin, vaikka yritin kauhean urheasti olla itkemättä ja vaan sietää.... Soittelin kelloa ja rupesin kysyy että missä vaiheessa vois saada epiduraalin. No, kätilo tutki paikat ja sanoi, että olin n.3-4cm auki, että periaatteessa  epiduraalia voitais alkaa harkitsee, mut varoitti että näin varhaisessa vaiheessa vois seisauttaa koko homman...

No, sit tuli anestesialääkäri ja -hoitaja ja sain epiduraalin (kello oli vähän yli puol kaheksan) ja voi että se oli ihana kun se alkoi vaikuttaa. Sen voimin sain sitten vähän levähdettyä. Supistusten väli oli koko ajan n. kahden minuutin luokkaa, mutta silti joidenkin supistusten välillä sain tässä vaiheessa vähän torkahdettuakin. Tunnin päästä alkoi tosin kivut taas voimistua sietämättömiksi ja ihmettelin että eiks sen puudutuksen pitäny kestää pidempään... No sit tuntui että kakattaa ja pissattaa ihan hirveesti ja soitin kelloa ja kysyin kätilöltä että vieläkö vois päästä vessaan, että mä en pysty enää pidättää tätä vessahätää... Kätilö sano että tutkitaan ensin mikä on paikkojen tilanne...

Yllätyksekseni sain kuulla että oon täysin auki ja saa alkaa ponnistamaan! Kello oli tässä vaiheessa kymmentä vaille yhdeksän illasta. Olin tosi yllättynyt, olinhan auennu reilussa tunnissa sen jotain 6cm. Se tieto oli kyl tosi helpotus. Ponnistusvaihe oli jotenkin tosi kiva (vaikka tietysti sattuikin), kun ties että kivulla on määränpää, ja että voin vaikuttaa itse siihen miten pitkään se vaihe kestää. Kätilö ja mun mies oli tosi ihania, osas kannustaa tosi hyvin. Oli myös kiva kuulla että ekasta työnnöstä asti puskin "oikeaan suuntaan", eli en tuhlannu voimia turhiin huutamisiin tai väärään suuntaan työntämiseen... Mieskin sanoi vähän väliä että hyvin tulee ja mä sit kysyinki että mistä SÄ sen muka tiedät, niin kuulemma siitä, kun se näkyi miten paljon sitä vauvan päästä tulevaa piuhaa tuli koko ajan lisää näkyviin.

Ponnistusvaihe kesti 40minuuttia. Kysyin vähän ysin jälkeen, että mitä kätilö veikkaa mihin aikaan vauva on maailmassa, sanoi että eiköhän se puolelta ole. Katoin sitten vähän väliä kelloa (ja sitä kätilöä vähän nauratti se). Oli muuten myös ihania ne supistusten välit. Vaikka kipu olikin tietty hirveä, niin sain aika hyvin rentouduttua supistusten välissä siinä ja kerättyä voimia. Siinä loppuvaiheessa sain sit vielä välilihan puudutuksen, kun sitä sit vähän leikattiin. 21.28 oli Punkero ulkona ja siitä 20minuuttia niin jälkeiset tuli myös (joista mies otti mun käskystä kuvan, halusin itsekin nähdä sen istukan).. Eli synnytyksen kesto oli kokonaisuudessaan 6h50min. Tosi ripeä toimitus mun mielestä.

Mies otti videota ponnistusvaiheen viimeisistä 15minuutista, ja huvittaa katsoa sitä, kun molemmat laukoo tyhmiä kommentteja toisensa jälkeen, mä puuskutan hampaiden välistä, taustalla soi radio (mikähän Iskelmäradio oli kun Anna Eriksonia tuli ainakin, hih) ja supistusten väleillä hymyilin kameralle ja hoen että "uskomatonta, uskomatonta". Ja samantien kun vauva oli sylissä niin ilmoitin että tuun tekee tän viel toiste, omasta puolestani oikeastaan milloin vaan! Koska kalvot oli vähän repaleiset, niin vuotoa tuli vähän turhan runsaasti, joten jouduttiin olee sit synnytyssalissa pidempään (yöllä lähes kahteen asti). Sain viel supistuksia aiheuttavaa lääkettä, että kohtu supistuis tehokkaammin ja vuoto vähenisi... Kahden  maissa oli tarkoitus käydä suihkussa, mutta koska taju meinas lähteä niin sit kätilö vaan pyyhki mua märillä pyyhkeillä siinä ja sit lähdettiin osastolle.

 

Sairaalassa olin Punkeron kanssa lauantaihin asti, ja oli tosi kivaa ja huoletonta tavallaan olla siellä. :) Ekan yön sain olla yksin siinä huoneessa mis olin, mut seuraavana yönä sain seuralaisen. Punkeron paino laski alimmillaan 3800grammaan, mutta sairaalasta lähtiessä oltiin taas jo noususuunnassa, ja ensimmäinen neuvola kun oli pienellä 9päivän iässä, niin siellä painoa oli jo pienellä 4460grammaa. :) Seuraava neuvola on kun neiti on 3viikkoa, veikkaan että selkeästi ollaan silloin jo yli viiden kilon. 

Maitoa on tullut tältä äidiltä runsaasti (melkeen litra jo pakkasessakin), ja ainoa ongelma imetyksessä on, että neiti ei aina ihan arvosta sitä että ne rinnat tykkäis suihkuttaa sitä maitoa pikkuisen naaman täyteen... Ostin sitten sähköisen rintapumpun, sillä oon saanu suurimpia paineita purettua, ja maidonkerääjä on myös osoittautunut oikein toimivaksi apuvälineeksi. Hyvin tyttö kyllä viihtyy rinnalla ja syö niin että korvat vipattaa! Toivottavasti jatkuu yhtä mukavasti!

Ihan uskomaton fiilis, että meistä tuli jotain niin kaunista kuin mitä tuo tuhiseva tyttö nyt on. <3 

Edelleen olen vahvasti sitä mieltä, että vielä uusiksi otetaan jos vain meillä viel näin hyvä tuuri on. :)

Saara ja Aura, nyt 13vrk