Paljon keskustelua herättänyt YLEn aamutv:n väittely (jonka piti olla leikkimielinen?) lauantailta 17.1. nosti minunkin niskakarvani pystyyn. Sopivasti olikin saatu yksisilmäiset väittelijät.

Tästä tosin heräsi paljon ajatuksia siitä, miten itse haluaisin lapseni hoitaa/hoidattaa. Vaikka Nina Mikkosen ajatukset jäivät kokonaan itse väittelijän huonon käytöksen varjoon, ihan oikea perusajatus hänellä oli, pienen lapsen paras paikka on kotona. Tämä ei mielestäni kuitenkaan tarkoita sitä, että lapselle olisi parasta olla 24/7 kotona. En toisaalta siis voi myöskään samaistua tohtorismiehen sanoihin, että lapselle olisi parasta päätyä hoitoon 1-vuotiaana.

Oma äitini oli kotiäiti, ja itse en ole koskaan ollut päivähoidossa. Toisaalta tämä tarjosi minulle turvallisen kasvuympäristön 6-vuotiaaksi, mutta toisaalta tärkeitä sosiaalisia taitoja pääsin harjoittelemaan vasta esikoulussa, kun muut lähiseudun lapset olivat muodostaneet omat kaveriporukkansa jo parin edeltävän vuoden aikana. Mikä äidin hoidossa kuitenkin oli sellaista hyvää mitä en usko tarhasta saatavan, on se, että perheen arvot ja hyvät tavat jäivät vahvaksi pohjaksi tulevien vuosien kasvatukseen ja aikuiseksi varttumiseen. Minua kovin pelottaa, tapahtuuko niin perheissä, joissa lapset laitetaan heti äitiysloman päättymisen jälkeen hoitoon ja vanhemmat alkavat rakentamaan uraa.

Tietysti parasta olisi siis tässäkin kultainen keskitie. Jos hankkii lapsia, niin ajattelutavan pitäisi olla jo sen verran erilainen, että ura ehkä onkin vasta kakkosena... Itse haluaisinkin juuri siksi pitää lapseni omanani 3-vuotiaaksi ja vasta sitten antaa sen osaksi päivästä jonkun muun hoidettavaksi. Haluaisin, että lapseni saisi perusturvallisuuden pohjalle,  oppisi kodin tavoille, ja että kodin arvot olisivat lapsella pohjalla ennen kuin sen paikan ottaisi kaverien arvot tms. Toisaalta koen, että rutiinien, aamuheräämisten ja porukassa olemisen opetteleminen on hyvä aloittaa ennen kouluikää, jottei "tiputus maanpinnalle" olisi niin kova esikoulua tai ekaluokkaa aloittaessa.

Ja mitä otsikkoon tulee, oikeasti ymmärrän että monille perheille on (jo toimeentulonkin kannalta) tärkeää, että on mahdollisuus laadukkaaseen päivähoitoon ihan pienen lapsen kanssa, ja että kaikille ihmisille ei vaan sovi se, että on päivät kotona pienen kanssa. Silloin on ehdottomasti hyvä, että voi viedä lapsen hoitoon. Joissain tapauksissahan tämä tarkoittaa sitä, että äiti jaksaa olla "parempi" äiti, sitten kun lapsi on taas perheen seurassa, kun on saanut muutaman tunnin päivällä olla aikuisten seurassa. Silti lapselle pitäisi varata aikaa ihan vain olemiseen. Sitä aikaa, mikä jää tarhan jälkeen, ja myöhemmin koulun jälkeen, ei saa yliohjelmoida täyteen harrastuksia ja menoja, vaikka sitten perheen yhteisiä. Lapsella pitää olla aikaa myös vapaaseen leikkimiseen, laiskotteluun ja oman mielikuvituksensa kehittämiseen, ja tämä tapahtuu kotona. Koti on lapsen lepopaikka, ei ainoastaan "huoltoasema", vaan rakkain paikka, turvasatama. Pienen paras paikka.

Tällaiset aiheet ovat ehdottomasti tunteikkaita, eikä yhtä oikeaa ratkaisua ole. Jokaiselle perheelle sopii omat tapansa, ja siksi onkin ihanaa, että meillä on jokaisella vapaus päättää siitä mikä tapa sopii itse kunkin perheelle. Hyvää äitiä ei tee se, mihin tulokseen hän tulee lapsensa hoidosta, vaan se, että ratkaisut on tehty rakkaudesta pientä kohtaan.

---

Mitä itse väittelyyn tulee, niin käsitykseni mukaan väittely on perinteisesti hävitty siinä vaiheessa, kun jompi kumpi vetää Hitler-kortin esiin... Ei siitä enempää.

Saara ja rakkain Punkero rv27+5

ps. Tästäkin aiheesta pidätän itselläni oikeuden mielipiteen muutoksiin, sitähän ei koskaan tiedä mitä elämä tuo eteen, vaikka olisi pakko laittaa pieni hoitoon heti 9kk iässä, tai jos pääni ei kestäisikään vauvan kanssa kotona oloa vaan alkaisinkin kaipaamaan äkkiä "ihmisten ilmoille". Tällä hetkellä kuitenkin toivon että näin ei kävisi.