Miten sitä yhtäkkiä huomaakin että seinä on vastassa? Oon hölmöyttäni viljelly mielipiteitä kuten "raskaus ei oo sairaus" ja että "en mä ole rampa vaikka oonkin raskaana"... Näitä lähinnä siksi, että on ärsyttäny se, miten ihmiset välillä suhtautuu ihan järjettömän ylisuojelevasti. Mut silläpä näytän kaivaneeni sitten sudenkuoppaa itselleni. Hymyilen ja nauran iloisesti ja sanon että tottahan mä jaksan... Enkä ollenkaan yhdistä, että supistukset lisääntyy kun stressaan ja että pitkän koulupäivän jälkeen oon jaksanut vain nukkua...

No nyt sitten kävi niin, että kun fiksuna naisena oon tehny tässä kahta koulua samaan aikaan, niin toisesta sitten ilmoitettiin, että "tässä olisi vielä yksi pakollinen projekti ennen sun äitiysloman alkua". Suomeksi sanottuna tarkoittaisi viikon viitenä päivänä 5h orkesteriharjoituksia ja kuudentena päivänä harjoitukset JA konsertti illalla. Hmm, miten 5h istumista putkeen ei oikeen kuullosta mun jutulta? Tästä ensin ahdistuin ja totesin että täytyy sitten koittaa vaan jaksaa... Mutta sitten kun viikonlopun mietin kouluhommia, tajusin, että en ehdi viettämään päivääkään äitiyslomaa ennen Punkeron syntymää (opintopisteiden saamisen kannalta viimeiset PAKOLLISET seminaari-istunnot olis laskettuna päivänä), ja aloin miettiä että mitä ihmettä teen? Mun pitäis nyt kerätä voimia pikkuvauva-aikaa varten, nauttia raskaudestani, ja valmistautua vauvan syntymään... mutta sen sijaan juoksen kieli vyön alla ja pää kolmantena jalkana KOULUHOMMIA. Ihan kun ne ei odottais mua ensi vuonnakin tai sitä seuraavana? Sen sijaan Punkero ei odota, se syntyy just kun sille sopii eikä sitten ku äiti on saanut tarpeeks opiskeltua...

No, näitä sitten mietittyäni tajusin, että eihän tässä oo kuin yks vaihtoehto. Ilmoittaa etten mene siihen projektiin. Mikä ilahduttavaa, niin projektin päätöskonsertti on samana päivänä kuin mun ensimmäinen äitiyslomapäivä. Soitin kouluun ja sanoin että äitiysloman perusteella en tule siihen... Mutta mullepa ilmoitettiin, että "okei, konserttiin ei tarvitse tulla, mutta HARJOITUKSIIN pitää tulla, koska ne ei mene mun äitiyslomalle" (järkeä?)... Tästä sitten neuvolassa tänään juttelin, ja nyt on asia niin, että tällä äidillä alkaa sairasloma ("ennenaikaisten supistusten vuoksi") ensi maanantaista eteenpäin. Multa kyllä kysyttiin että tarvitsenko jo tästä päivästä eteenpäin, mutta sanoin, että saan itsekin järjesteltyä tämän viikon asiat.

Nyt olen myöskin päättänyt, että haen yliopistossa tekemilleni jutuille jatkolupaa ensi vuodeksi. Teen siis pedagogisia opintoja, ja niihin haetaan opinto-oikeus vuodeksi kerrallaan (ne pitäisi saada suoritettua siis vuoden aikana). Ei muuten, mutta mä haluan hiljaksiin jo hiljentää vauhtia, sen sijaan että ottaisin "loppukevään rutistuksen". Yritän kyllä työharjoittelujaksot saada rutistettua loppuun (vaikka viimeksikin pitämäni tunnin lopussa nojasin opettajanpöytään ja puuskutin kotitehtäviä oppilaille....), mutta muut hommat saa mun puolesta vaikka odottaa jos en stressittä saa niitä tehtyä. Eipä multa paljon puuttuisikaan, mutta en aio ottaa stressiä edes niiden vähien juttujen kanssa. Ne kyllä odottaa.

Tämä äiti ei enää stressaa. Pakko ei ole jaksaa kuin sen verran mikä tuntuu hyvältä. Ja just nyt hyvältä tuntuu se, että saan vähän iltapäivisin lepäillä ja leikkiä Punkeron kanssa (=tunnustella sen potkuja).

Saara ja Punkero rv33+0